Sellaisen syövereihin olen sukeltanut viimeisen parin viikon aikana. Haussa masennusta aiheuttaa treenien junnaaminen ja etenemättömyys. Kesä on tullut treenailtua melkolailla mukavuusalueella kun ei itsellä ole tietotaitoa edetä sopivassa määrin. Joko mennään liian lujaa, tai sitten ei edetä ollenkaan. Kultainen keskitie puuttuu.
Tokossa asia onkin paljon suurempi. Pohjois-Karjalassa on järjestetty tokomöllit viimeksi vissiin neljä vuotta sitten (seuraavia ei ole näköpiirissä), kisamaisista treeneistä täällä ei ole kuultukaan, häiriötreeneistäkin hyvin vähän. Järjestäytyneitä treeniporukoita on vain pieni kourallinen, joista tavoitteellisia vielä vähemmän. Tasokkaita kouluttajia näillä main käy ehkä kerran kahdessa vuodessa, joskus näissäkin tapauksissa kouluttaja joudutaan perumaan, koska ei ole osallistujia.
Joensuussa on kaksi hallia joissa harrastaa. Toisessa olisi tilaa ja aikaakin, mutta yhdistys on keskittynyt agilityyn ja tokoharrastajia ei juurikaan löydy, että sinne saisi jatkuvan, aktiivisen ryhmän. Miinuksena tämä halli on kylmä, joten talvella siellä ei välttämättä tarkene huonostikaan. Toinen halli on puolilämmin, mutta pieni ja käytännössä siellä on mahdollista treenata vain loppuviikkoisin. Tässä tilastoja susirajalta. Ei ihan hirveästi jätä tavoitteelliselle harrastamiselle sijaa, jossa treenit kolmesti viikossa ei vaan riitä.
Olen itse mielestäni hyvinkin aktiivinen ja yrittänyt järjestää sitä ja ehdottaa tätä, mutta ei tuollaista kivirekeä kukaan pysty perässään vetämään, saatikka että se olisi millään tavalla järkevää edes yrittää. Näiden ongelmien lisäksi täytyisi vielä saada edes yksi jatkuva ja yhtä tavoitteellinen porukka, jonka kanssa treenit sujuisivat. Se ei vain ole onnistunut, koska Joensuun seudulla oikeasti tavoitteellisia tokoilijoita lienee kymmenkunta, joista puolet treenailee käytännössä omalla takapihallaan ja loput ei tule toimeen keskenään.
Ihmisiä tästä ei pidä syyttää, vaan vallitsevaa kulttuuria. Toko on Pohjois-Karjalassa vielä niin lapsenkengissä, ettei täällä monikaan edes tiedä miltä sellainen ihannesuoritus oikeasti näyttää ja mitä kaikkea täytyisi treenata että päästäisi edes lähelle. Toko on työläs ja aikaavievä laji jos sitä haluaa tavoitteellisesti harrastaa, veikkaan että tämä on osasyynä miksi harva sen täällä ykköslajikseen valitsee.
Kun Grimm tuli minulle, ajattelin lapsellisesti, että kun on itse innostunut, niin saa innostettua muita mukaan tähän harrastukseen. Juu, ei mene niin. Itseasiassa tämän suurimman masennuksen aiheuttaa nyt se, ettei se oma innostus ja treenaaminen riitä nostamaan edes itseä sille tasolle jolle tiedän meissä olevan potentiaalia. Yksin pääsee vain tiettyyn pisteeseen. Sen jälkeen ainoa mahdollisuus on treenata hyvässä porukassa mikäli tahtoo päästä sen seuraavan askelen eteenpäin. Minä olen nyt sen seuraavan askeleen kynnyksellä ja se ovi vaan lävähtää kiinni nenän edessä kerta toisensa jälkeen.
Olen ajellut tokon eteen lukemattomia kilometrejä sen opin ja ryhmän perässä, sekä uhrannut aika julmetun määrän rahaa että pääsisin eteenpäin laadukkaasti. Nyt aletaan olla siinä pisteessä, ettei se vaan enää riitä. Kuten Oili minulle sanoi "Kyl sä sen TVA:ksi saat, mutta siitä on hankala päästä enää pidemmälle jos sä et saa treenattua näitä asioita". Ja "näitä asioita" ei vaan voi treenata yksin.
Olen ajatellut valioitumista aina "välietappina" matkalla sinne jonnekin. Sellaisena asiana, joka vaan tulee siinä matkan varrella, en niinkään tavoiteltavana itseisarvona. Mutta nyt näyttäisi, että niin kauan kun haluan harrastaa Pohjois-Karjalassa, valioituminen on se päätepiste, jonka jälkeen ei oikein ole mahdollisuuksia, kuten se on ollut kaikille muillekin tokoilijoille täällä. En todellakaan kuvittele, että pääsisin minkään porukan tukemana esim. SM-kisojen finaaliin ensimmäisen harrastusrekkuni kanssa, mutta arvokisoihin pitäisi paukut riittää hyvinkin.
Kahteen viikkoon en ole tokoa tehnyt, koska en vaan keksi mistä sitä motivaatiota enää saa ammennettua tuon valaistumisen jälkeen. Minulle sanottiin, että omia tavoitteita täytyy laskea sille tasolle, mitä täällä voi saavuttaa, eikä pitää niitä siellä mihin oma ja koiran potentiaali ehkä riittäisi. Vaikeaa on perfektionistille. Miksi jatkaa, jos tietää, että homma jää kuitenkin tavallaan puolitiehen? Missä kohtaa on järkevää todeta, ettei kannata enää yrittää olla hyvä tai yrittää ollenkaan?
Hyvien suunnitelmien teko kohtisohvalla (tai puhelimessa), sitten toteutusta, suunnitelmien päivitystä ja tarvittaessa uusia suunnitelmia. Sillä ne masennukset on ennenkin muutettu motivaatioksi.
VastaaPoistaMoi Eini! Sen verran pakko korjata, että edelliset, collieporukan järjestämät, kaikille avoimet möllitokot oli Joensuussa huhtikuussa, ja sitä edeltävät edellisenä kesänä. Syy, miksi ei olla nyt vähään aikaan järkätty on se, että SCY Savo-Karjalan ao:lla ei toistaiseksi ole tarvittavaa tokokalustoa (hyppyjä, tunnarikapuloita tms.), ja yhteistyö seuran kanssa ei ollut kovin kannattavaa alaosastolle. Päätimme siis, että ainakin collieporukka järkkää seuraavat tokomöllit sitten, kun meillä on siihen omasta takaa tarvittavat resurssit :)
VastaaPoistaTotta! Olinhan itsekin siellä mölleilemässä. :D Pointti tosin on se, että kerran vuodessa ei riitä mihinkään. Möllejä (tai mieluummin kisamaisia treenejä) pitäisi olla kerran kuussa tai vähintään edes joka toinen kuukausi. Puitteet niiden järjestämiseen kyllä löytyy vuoden ympäri, mutta porukkaa en ole saanut näillä leveyksillä innostumaan kisamaisten treenien pitoon. Kivempihän se ois siellä treeneissä sitä koetilannetta harjoitella, kun mennä kokeeseen "kokeilemaan". :)
PoistaJa siis kiva kun järjestätte! Vermeitä saa kyllä lainaan harrastajilta kun vaan pyytää ja tunnarit on niin edullisia valmistaa, että varmaan osallistumismaksuilla saisi niiden hinnat katettua. :) Palkinnot ja pisteet on minun mielestä näissä täysin "turha" juttu, joten niidenkään järkkäilyistä ei toinna stressata. Treenaamaanhan sinne tullaan, eikä pisteitä laskemaan. :)
Poista